Vanhemmuus: ei hän heti arvannut mihin ryhtyi, mitä oli tulossa.
Oli paljon pelkoa, epävarmuutta itsestään.
Oli kärsimystä kadonneesta vanhemmuudesta; oman keskeneräisyyden vahvaa tiedostamista.
Oli hätää siitä, pystyisikö mihinkään, osaisiko olla mitään niin suurta kuin äitiys.
Oli tietoisuutta siitä, kuinka tekee asioita, joita ei ehkä pitäisi tehdä ja kuitenkin tekee. Oli omia loputtomia vaatimuksia siitä, minkälainen milloinkin tulisi olla.
Nuoren äidin omassa äitisuhteessa oli työ vielä kesken: oli nimeämätöntä häpeää, jopa häpeää siitä, että häpeää. Oli pelkoa ja ahdistusta, jonka hallintaan saattoi mennä lähes kaikki nuoren äidin voimavarat. Oli hätää, surua, vihaa ja syyttelyä. Oli rikottuja rajoja. Sellaisia, joiden korjaamiseen on mennyt lähes koko pieni elämä. Onnekseen hän ei vielä tuolloin tiennyt matkansa pituutta.
Lieneekö näin jälkeenpäin katsottuna kaikkien onni, ettei yksikään asianomaisista, yhteensä kolme sukupolvea, osannut työkentän laajuutta vuosissa arvata. Että siihen menisikin vuosikymmeniä, ennen kuin jokaisessa polvessa jokainen työhön kutsuttu olisi tehnyt oman osuutensa liittyen sukupolviensa painolastien purkuun. Ja onnekseen he eivät heti tienneet, että tämä tie ei ole suora ja että siinä tulee joidenkin jäsenten kohdalla vastaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Kysymyksiä, jotka saattavat jäädä ainiaaksi avoimiksi. Kysymyksiä, joihin kukaan tällä hetkellä elossa olevista ei tahdostaan huolimatta löydä vastauksia. Tällöin aukot on hyvä itse täyttää siten, ettei ota omaksi painolastikseen katkeruuden, vihan tai syytelyn raskasta kuormaa. Tämän tasoisissa asioissa, ja varsinkin tämän tasoisissa, on hyvä oppia olemaan itselleen ja muille mahdollisimman lempeä, sillä vain lempeyden ja ymmärryksen kautta voimme hoitaa ja eheyttää toinen toisiamme. Kovuudella ja syyttelyllä vain jatkamme ja ylläpidämme omia ja toistemme haavoja, vaikkakin vihatyöllä saattaa hetkellisesti olla oma tärkeä paikkansa.
Ja hyvää oli aina läsnä
Hänellä, tarinan nuorella äidillä, oli myös paljon opittavaa, nähtävää ja koettavaa.
Oli iloa ja leikkiä, puhetta, naurua ja meteliä. Oli rajojen etsintää ja elämän uudelleen rakentamista. Oli halauksia ja sylissä pitämistä, anteeksi pyytämistä ja anteeksiantoa. Oli iltasatuja ja loruja, tanssia ja kavereita.
Oli monella tasolla lämmintä avoimuutta ja tulevaisuuden uskoa, vaikka samalla menneisyyden haasteet ja traumat huutelivat suljettujen ovien takaa halusta tulla kuulluiksi, kannatelluiksi ja ymmärryksen kanssa hoidetuiksi. Osan hän pystyi kohtaamaan ja korjaamaan arkensa sivussa, osa siirtyi ajassa eteenpäin uuden polven käsittelyyn. Tämä siksi, että kaikkea ei yksi ihminen pysty korjaamaan ja siksi erityisesti traumataakat tulevat jaetuksi monessa eri polvessa ennen kuin sulavat pois. Aina tämä ei ehkä tapahdu tasapuolisesti, mutta kaikille riittää jotakin tämän omien kykyjen ja korjaustarpeiden mukaan.
Tänään tämän kaiken keskellä hän havahtuu kysymään itseltään oliko sittenkin niin, että hyvä kuitenkin onnistui näyttäytymään voitollisesti heidän keskellään, hänen ja lasten elämässä. Hän huomaa joskus tätä epäilevänsä, kunnes ymmärtää jälleen kyllä tehneensä parhaansa juuri niillä äitiyden taidoilla, joita sai tuolloin omistaa. Ja kyllä, hän tunnistaa aina rakastaneensa lapsiaan yli kaiken. Aina.
Mutta suurin niistä on rakkaus, luki hänen seinällään olevassa taulussaan. Taulussa, jonka hän oli muinoin saanut isänsä äidiltä rippilahjakseen.
Kuva: Pixabay